perjantai 24. lokakuuta 2014

Perusperjantai

Voiko blogin salasanan unohtaa noin vain? No helposti! Jos sekä käyttäjänimen että salasanan tallentaa koneelle, niitä ei tarvitse koskaan kirjoittaa, joten niistä ei jää kunnon muistijälkeä aivoihin. Helppo homma. Hidas päivitystahti johtuu siis yksinkertaisesti siitä, että en ole päässyt blogiin sisälle. Kaikki on siis mahdollista kun on sopivasti hässäkkää.

Mutta siis. Syksy on saapunut, tänään satoi viisi senttiä lunta. Lähes kaikki suli kuitenkin päivän mittaan ja illemmalla maa oli täynnä harmaata loskaa ja vettä. Tuuli ravisteli koko rannikkoa hurjissa puuskissa, eivätkä kaikki olisi halunneet laittaa edes nenänpäätä ulos ovesta.

On kuitenkin niitä, joille tällainen päivä on... jaa... hyvä päivä kalastaa merellä. Kukas höpsö se oikein on?

Perusperjantain piti alkaa sillä, että mies menee kalaan, tulee mereltä takaisin puoli kymmeneen mennessä, jotta toinen meistä pääsee viemään esikoisen kerhoon. Minun tehtäväkseni jäisi siis aamuhommat lasten kanssa, ottaa heidät mukaan töihin siihen asti että mies tulee mereltä. Sitten piti lähteä Vaasaan hoitamaan asioita nuoremman kanssa, iltapäivällä kotiin,  esikoinen kotiin, vaihtaa työvuoroa miehen kanssa ja sitten illalla lastenkutsuille.

Tänä aamuna herätyskellona toimi mies, joka tuli klo 8.12 ilmoittamaan, että yöllä on satanut viisi senttiä lunta. Hän on jo käynyt satamassa, mutta ei lähde yksin pimeälle merelle verkkoja hakemaan (fiksu mies!). Eli hän odottelee sen aikaa että kehtaa soittaa jonkun mukaan merelle (muut saattaa nukkua aamuisin pidempään kuin kukonlauluun). Mies lupasi mennä minun puolestani töihin ja soittaa pari puhelua ja peruuttaa Vaasan menot, jotta minun ei tarvitse lähteä kesärenkailla luistelemaan. 

Saisin siis nukkua!

Unenpöppöröisten aivojen paha virhearviointi.

Koirakin nukkuu Ruususen unia.

Heräilen pikkuhiljaa esikoisen kanssa kun pienempi jää vielä nukkumaan. Kampean itseni suihkuun (on pakko pestä tukka eilisen jumpparääkin jäljiltä. En muistanutkaan millaisia hiki-rääkki-jumppia sitä onkaan olemassa!). Suihkuttelen rauhassa, nuorempi herää. Katson kelloa. 9.05. Ai niin. Vaikka minun ei töihin tarvitsekaan kiiruhtaa, niin esikoisen pitäisi olla kerhossa klo 9.30. Kräp.

Kahvia, rasvausta (kuivaa, kuivaa, kuivaa, lisää kookosrasvaa!), vaatteita. Sitten kaikki haluaisivat aamupalaa, mutta sitä ei suoda kuin lapsille. Minä yritän hoputtaa lapsia riisumaan yövaatteita ja pukemaan päivävaatteita päälle. Puhelin soi. Pakko vastata jos siellä on jotain tärkeää. Esikoisen kerhokaverin äiti soittaa ja kysyy jos nappaa meidän pojan mukaan samalla kun he ajavat ohi. Hyvä idea! Mutta kello on 9.26, esikoinen on pelkissä pitkissä alushousuissa ja nuoremmalla on vain vaippa päällä. Eli kiitos tarjouksesta, mutta ensi kerralla sitten... En halua myöhästyttää muitakin.

Lapsille sopivat varusteet yllättävään lumikeliin, ai niin, ne eväät sinne kerhoon. Okei nyt kaikki ovesta ulos, rappusia alas, kengät jalkaan, lumeen! Äiti tää on kylmää missä mun hanskat on?! No siellä kassissa, juokse nyt vaan, saat kerhossa sitten möyriä enemmän. Työpaikan ovella vaihto miehen kanssa. Ota koppi pojasta, minä jään tytön kanssa töihin. Kello on 9.40.

Mies tulee takaisin kerhoonviemisreissulta, pukee merelle sopivat vaatteet päälleen ja lähtee verkkoja hakemaan. Maassa on lunta, lämpötila seilaa nollan molemmin puolin, tuuli puhaltelee puuskissa parikymmentä metriä sekunnissa. 

Töissä saa onneksi hengähtää hetken ja rupatella rauhassa. Paitsi ai niin. Meillehän tulee vaate-esittelijä klo 10. Mitäs tässä pitäisi tehdä etukäteen? Siirrellään pöytiä ja pestään lattioita. Onneksi on rauhallista. Kaikilla muillakin on varmaan kesärenkaat eikä väkeä ole liikkeellä aamusta. Lisää ruokaa tytölle. Voisihan sitä itsekin syödä jo sen aamiaisen. Kello on 11.00.

Sitten tavaratoimitukset alkavat saapua. Takahuone on täynnä kaikkea mahdollista mitä kukaan ei ole ehtinyt viedä paikoilleen kiireisen viikon aikana. Kiireellisimmät tavarat ensin alta pois, asiakkaita alkaa virrata. (Mitenkähän sillä miehellä menee? Tuulee aika kovaa ja nyt sataa räntää vaakatasossa.) Kello on 12.30.

Vihdoin mies saapuu, saalista on tullut, kaikki hyvin. Kuuma kahvi ja tuore possu maistuvat. Lähetän miehen ja tytön kotiin, pääsen vihdoin keskittymään päivän töihin kunnolla. Mies hakee pojan kerhosta, pitää kuulemma saada olla äidin kanssa. Pienempi on nukahtanut autoon. Nappaan läppärin kainaloon, vaihdan vuoroa miehen kanssa ovella. Tilaukset pitää tehdä kotisohvalla. Onneksi jääkaapissa on valmista ruokaa. Kello on 14.00

Ai niin, ne lastenkemut illalla. On vähän noita allergioita niin on sovittu että otetaan omat eväät tällä kertaa mukaan. Kuppikakkuja on kuulemma tarjolla muille, joten meillekin niitä. Poika on peuhannut päivällä kerhossa ja lumessa, joten hänellä silmät luppaa, mutta ei suostu menemään lepäämään. Haluaa nuolla vispilät, äitinsä poika. Pikkusisko nukkuu vielä. Kello on 15.30.

Maidottomia ja vehnättömiä kaakaomuffineja odottamassa kuorrutetta.

Vielä vispataan kreemi päälle, pikkusisko heräilee. Yritän tarjoilla ruokaa, mutta pakkohan ne kreemivispilätkin on nuolla. Pikkusiskokin on tainnut tulla äitiinsä. Kello 17 kuppikakut on kuorrutettu. Katan pöydän ja yritän saada minimurut syömään ruokaa. Juhlia odotellaan jo jännityksellä, joten riisi ja jauheliha ei maistu. Mietin mielessäni pitäisikö keittää puuro. Se yleensä maistuu vaikka mikään muu ei maistuisikaan. 

Kello 17.30 esikoinen on syönyt noin kaksi riisinjyvää ja pyytää puuroa. Voihan video! Olisi pitänyt luottaa vaistoonsa ja keittää se puuro heti. Nopea keittäminen ja jäähdyttely. Klo 18 pitäisi olla juhlissa. Juhlavaatteet on onneksi etsitty valmiiksi. Nopeasti puurot napaan ja vaatteiden vaihtoon. Kasvotkin pitää pestä. Tukkaa ei saa kummaltakaan kammata. (Äitiinsä tulleet kai tässäkin.)

Kello on 17.54 kun luotsaan karavaania portaita alas. Nopea vaihto miehen kanssa työpaikan ovella. Hän lähtee juhliin lasten kanssa ja minä jään tekemään viimeisen tunnin työvuorosta. Rauhallista. Joskos nyt sais sitä takahuonetta tyhjennettyä?

Seitsämältä soitan miehelle ja kysyn menenkö lastenkutsuille vai teenkö työt valmiiksi. Siellä on kuulemma homma hanskassa, joten minä jään tekemään rästitöitä. Ihan yksin. Hiljaisuudessa. Omien ajatusten kanssa saan rauhassa kanniskella tavaroita paikasta toiseen, siivota pois pölyjä ja edellisen sesongin tuotteita. En edes vilkuile kelloa, koska tiedän että karavaanin saapumisen kyllä kuulee. 

Kello on pitkälti yli kahdeksan kun he saapuvat. Esikoinen selittää innoissaan juhlista. Mies ehdottaa että minä saisin huomenna rauhallisen työpäivän ja hän lähtisi lasten kanssa Vaasaan hoitamaan ne asiat, jotka tänään olisi pitänyt tehdä. No sehän sopii hyvin! Mies ja poika lähtevät kotiin kun minä jään vielä tytön kanssa hoitamaan keskeneräiset jutut valmiiksi ja sulkemaan paikkaa.

Mies pääsee huomenna tämän kaksikon kanssa kaupungille.

Muistelen parin vuoden sisällä julkaistua tutkimusta, jonka mukaan sokeri ei villitse lapsia, samalla kun katson sohvalla hyppivää jälkikasvua. Kello on jo pitkälti yli nukkumaanmenoajan. Totean että tätä jengiä on turha yrittää saada pöydän ääreen iltapalle. Lusikoin iltapalan molempien suuhun hyppimisen välissä. Välillä meinaan vahingossa laittaa lusikkaa myös miehen suuhun joka viattomana katselee televisiota. Ehdin kuitenkin pysäyttää käteni ajoissa ja muuttaa kurssin pienempää suuta kohti.

Kello on jo hävyttömän paljon kun molemmat lapset on syötetty ja saan kannettua yliväsyneen pojan sänkyyn. Hampaiden harjaus on yksi kaunis huutokonsertti. (Mitähän naapuritkin meistä ajattelevat...?) Mies saa hoidettavakseen helpomman tapauksen. Loppujen lopuksi molemmat lapset kuitenkin kuuntelevat iltasatua. Esikoinen sammuu sadun puolessa välissä, kello on jotain vaille kymmen. 

Tässä vaiheessa pienempi ei olekaan enää helpompi tapaus. Hän jatkaa kukkuilua ja seilaa keittiön, jossa minä kirjoitan blogia, ja olohuoneen, jossa mies katsoo televisiota, väliä. Kello on nyt jo vartin yli yksitoista ja eikä pikkuinen edelleenkään näytä antautumisen merkkejä.

Minun puolestani päivä alkaa kuitenkin olla valmis. Vielä pari valokuvaa tämän jutun mausteeksi, meikkien poispesu (ihoa kutittaa kun on niin kuivaa), kirja käteen ja sänkyyn. Jos sitä saisi muutaman tunnin nukkua ennen kuin pikkuinen heräilee ensimmäisen kerran.

Huomenna on sitten rauhallinen päivä. Saan olla töissä ihan yksin, mies vie lapset kaupungille. Sitten kahdelta kun työpäivä on ohi... ai niin joo... appiukko puolisonsa kanssa on tulossa käymään klo 14. Pitäisi siis varmaan vähän siivota ennen sitä. Tai siis raivata. On "vähän elämisen jälkiä" tässä huushollissa. Miten kukaan ei ehdi koskaan siivota? Minne se aika katoaa? Juurihan oli aamu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrohan.